1 työherätys, 7 vk laskettuun aikaan

Olen ollut urheilun osalta laiska. Varsinkin marraskuussa. Voimistelun merkeissä meni/menee 4/5 marraskuun viikonlopuista ja siihen lisäksi tietenkin arkivalmentamiset ja muu ohjelma. Välillä ihmettelen miten sitä jaksa... Toisaalta, sitä on myös lyönyt päähänsä sellaisen asenteen, että ei se haittaa vaikka en käy salilla tai jumpilla, mullahan on tuo mahatyyppi mukana. Sen ehdoilla mennään. Noh, kyllähän sitä silti voisi käydä jumpilla, omaa laiskuutta se vain on kun mieluummin jää sohvan pohjalle. Lepo on silti sallittua raskauden aikana. Kultainen keskitie on hyvä kulkea!

Tällä hetkellä mennään viikoilla 32+6. Seitsemän viikkoa laskettuun aikaan! Mihin nämä viikot hupenevat? Huomenna on viimeinen työpäivä. Ensin jään viikon lomalle ja vasta itsenäisyyspäivän tienoilta aloitan virallisesti äitiysloman. On hämmentävä tunne, ettei tarvitse hetkeen hakea töitä, miettiä miten kuukausipalkka tällä kertaa muodostuu - Kela maksaa, ihan hirvittäviä summia (not)! Silti on mukava alkaa rauhottumaan vauvan tuloon, alkaa vihdoin panostamaan tähän kodin sisustukseen sen osalta, että vauvalla on täällä hyvä olla (tai taitaa olla niin, että tällä mammalla pitää olla mielenrauha :D).

Rv32+6 jumppatunnin jälkeen energinen olo!

Tänään kuitenkin päätin, että peppua saisi vähä treenata, joten lähdin Combiin kuntosalille. Suunnitelma oli tehdä vähän jumppapallolla kyykkyä ja yläselkää. Kuitenkin kun pääsin leimauskoneelle, huomasin, että kahvakuulatunti alkaa viiden minuutin päästä. Sinne! Viime kerrasta oli aikaa, mutta ajattelin mennä testaamaan miten tällä mahalla siellä pärjää. Ainahan voisin ottaa pienemmän kuulan tai himmailla tahdissa. Pyh ja pah! Hienosti meni koko tunti. En nyt ihan samaan tahtiin kuin alkuraskaudessa tai ennen raskautta, mutta ei tullut supistuksia tai muita mahan kouristuksia, ja lihakset saivat koko kehossa hyvää treeniä. Nautin! En kehdannut pyytää ohjaajaa ottamaan kuvaa kahvakuulan kanssa.. Kuva olisi kiva omassa säilössä kun muutamien vuosien päästä kattoo mites se raskaus menikään. Ehkä tässä vielä ehtii kahvakuulatunnille ja nappaamaan kuvan ;)

Rentoutumista kahvakuulatunnin jälkeen. "Lentopallon" kanssa sohvajumi <3

Tänään sain työpaikan kahvi- ja lounasseurueeltani lahjakortin paikalliseen kampaamoon ja tsemppikortin "lentopallon" kasvattamiseen loppuajaksi. Ihanat työkaverit! <3 Silmäkulma kostui - siitähän saa syyttää niitä hormoneja! Tämä tuli ihan yllätyksenä, siksi ehkä niin voimakkaasti reagoinkin. 

Nyt illan päälle vielä herkutellaan suklaakakulla ja glögillä muutaman ystävän kanssa. Mahatyyppi alias lentopallo saattaa saada pienen sokeritujauksen kakusta, mutta jospa sekin sitten nukkumaan mennessä rentoutuisi.

Rakkauspömppiksen kehitystä

Lähes viikoittain olen kuvia muistanut räpsiä alkaen raskausviikosta 12.

Vasemman puoleinen kuva on otettu rv14 ja oikealla oleva on rv31.

Viikkokuvia löytyy tuolta #babybump sivulta.

Perhevalmennus: Imetys ja vauvan hoito

Rv 31+4. Vajaat kaksi kuukautta jäljellä laskettuun aikaan!

Kaksi viikkoa sitten käytiin viimeisessä perhevalmennuksessa (joo, vähän jälkijunassa raporttia...). Tällä kertaa aiheena imetys ja vauvan hoito. Olin jo ennen tätä käyntiä lueskellut paljon imettämisestä ja sen tärkeyttä toitotettiin joka opuksessa. Vaikkapa terveyskirjaston sivuilta voi lukea imetyksen hyödyistä: "Imetys kannattaa". Alkoi vähän ahdistamaan.. Voin valottaa hieman minkä takia.

Minulle on tehty rintojen pienennysleikkaus 3,5v sitten. Jo lukiossa kuppikoko huiteli 70H tienoilla, eikä se sieltä ainakaan pienentynyt. Kuten rinnanympärysmitasta voi päätellä, en ollut, enkä ole vieläkään mikään isokokoinen. Leikkauspäätöstä pohdin pidemmän aikaa ja leikkausjonossa kesti puolisen vuotta, joten pienennysoperaatio on ollut pitkällinen prosessi. Toipuminen otti aikansa ja edelleen seuraan arpien vaalenemista. Jouduin siis jo leikkauspäätöstä tehdessä miettimään haluaisinko saada tulevaisuudessa lapsia ja myös piti tiedostaa leikkauksen riskit, mm. imetyksen epäonnistuminen. Leikkaustapoja ilmeisesti on useanlaisia, mutta koska olin nuori, lapseton nainen niin leikkaus tehtiin rintakudosta säästäen, jotta mahdollisuus imettämiseen säilyisi. Leikkaus meni hyvin, operaatioon ja lopputulokseen olen tyytyväinen, mutta tässä imettämisen kynnyksellä sitä alkaa pohtimaan vielä enemmän. Entä jos se ei onnistukaan? Mistä tietää antaa vauvalle korviketta? Eihän siitä korvikkeesta saa äidinmaidon hyötyjä? Olenko huono äiti muiden silmissä, jos en imetä? (Tuota viimeistä ajatusta en edes suostu viemään mielessäni eteenpäin. Oma äitinikin on meidän sisarusparven pullolla kasvattanut, kun omaa maitoa vain ei ole tullut. Ja hyvin olemme kasvaneet, ja hyvä äiti hän on silti ollut. Ehkä tämä brutaali nettikeskustelumaailma vain tekee korvikeruokinnasta ikävän ja tuomittavan.)

No perhevalmennuksessa otin esille (ylihuolehtivana ja stressaavana ensisynnyttäjänä) tämän imetykseen suhtautumiseni ja kysyin, että missä vaiheessa sen huomaa tuleeko maitoa vai ei ja koska vauvalle sitten annetaan korviketta. Mutta sain tth:lta rauhoittavan vastauksen, että kyllä siellä synnytysosastolla osataan vauvat hoitaa niin, ettei niiden tarvitse nähdä nälkää. Imetys käydään siellä vielä kädestä pitäen läpi, joten tässä vaiheessa ei ole mitään syytä huoleen. "Muttakun..." protestoin päässäni, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Tässä vaiheessa on hyvä tietää etukäteen millaisia vaihtoehtoja on, mutta jätettäköön imetyksen miettiminen synnytyksen jälkeiseen hetkeen.

Tapaamisessa tth esitteli rintakumeja ja maidonkerääjiä, puhui rintapumpuista, imetystyynyistä ja muista tarvikkeista. Isätkin pääsivät vääntelemään rintakumeja, jotta tietävät kauppareissuillaan tuoda oikeita tavaroita. Myös tutit ja tuttipullot keskusteltiin läpi ja oli hauska huomata, että tuttipullojen sterilointi ei ollutkaan isille mikään itsestään selvä juttu!

Vauvan hoidosta käytiin itse kullakin päällimäisenä mielessä olleita asioita läpi; miten vauvaa nostetaan, montako kertaa vaippaa joutuu vaihtamaan päivän aikana, syöttäminen ja röyhtäyttäminen ym. Lisäksi valmennuksessa oli vierailemassa tuore perhe; äiti, isä ja parin kuukauden ikäinen vauva. He kertoivat omista kokemuksistaan ja heiltä sai kysellä mieltä askarruttavia asioita. Tämän perheen vierailu on ehdoton suosikkini koko perhevalmennuksen ajalta. Siinä konkreettisesti näki ja kuuli mitä se vauva-arki oli vauvan syntymän jälkeen ollut. Meillä kun tosiaan ihan lähipiirissä ei ole vauvaperhettä. Tai lähipiirissä joo, mutta ei niin, että sitä olisi nähnyt viikoittain - tai edes kuukausittain.

Kolme neljästä perhevalmennustapaamisesta käyneenä suosittelen lämpimästi muillekin ensisynnyttäjille niihin menemistä. Ja ennen kaikkea suun avaamista siellä, jotta ryhmässä saadaan hyvää keskustelua aikaiseksi. Meidän ryhmässä keskustelua oli paljonkin, kaksituntinen ei olisi aina riittänyt! Kiitos ryhmäläisille!

Perhevalmennus: Fysioterapia

Perhevalmennuksen osa 3: Fysioterapia ja rentoutuminen synnytyksessä. (Oikeasti tämä oli jo viime viikolla, mutta joskus näiden tekstien väsääminen vähän kestää...)

Osa 2 olisi ollut synnytyksestä, mutta se meillä jäi väliin, joten neuvolatädin juttusilla täytyy kysellä synnytykseen liittyvät käytännön asiat; koska lähteä, mihin ovelle saapua keskussairaalassa, mistä isä löytää parkkipaikan jne. jne. Onneksi taksin omavastuu tällaisessa tilanteessa ei ole kovin paljon, eli jos sattuu niin, että minulla tulee äkkilähtö, niin taksilla vaan rapiat 50km synnytyssairaalaan.

Mutta takaisin siihen fysioterapeutin luentoon. Fyssari luetteli kalvomateriaalista meille asioita, joita raskauden aikana pitäisi ottaa huomioon: rasakuden ajan muutokset kehossa, liikunnan tärkeys, hyvän ryhdin ylläpito, oikea nostotekniikka, lantionpohjan lihakset... Plaa plaa plaa. Joo, tärkeää asiaa, mutta pikkuisen myöhässä. Olen näitä asioita lukenut itsekin jo ihan raskauden alkuvaiheessa ja kuntosalilta sain myös oman tietoiskun. Ja toisaalta tässä vaiheessa - rv29, tai kuten muutamalla muulla rv 37-38 - ei välttämättä enää tavaroiden nostelu ja kyykkäys ihan onnistu. Raskauden ajan ryhtikin on jo tässä vaiheessa muotoutunut. Ehkä parilla sanalla viitattiin synnytyksen jälkeiseen ryhtiin lapsen kantelussa tai imettämisessä, mutta tämäkään ei tullut minulle uutena. Yksi kysyi polvivaivoista, mutta siihenkään fyssari ei uskaltanut ottaa kantaa - lääkärinhän se pitäisi todeta. Nojoo... Olen vähän pettynyt tähän käyntiin. En tiedä mitä odotin, mutta ei siellä ainakaan hengitysharjoituksia tehty. Listaan nyt kuitenkin asioita mitä fysioterapeutti käski huomioimaan:

• Lantionpohjan lihakset: Pitäisi aloittaa harjoittaminen jo raskauden aikana (tai ainahan naisten pitäisi muistaa niitä treenata), jotta synnytykseen jälkeen voisi mahdollinen virtsankarkailu vähentyä. 
• Hyvä ryhti: Kehon painopiste muuttuu mahan kasvaessa, mutta silti pitäisi saada keho kannateltua, eikä päästää liiaksi selkää notkolle tai hartioita lysähtämään eteen. Kuntosaliharjoittelu ainakin auttaa tähän.
• Liikunta: Oman kropan ja mielen terveenä pitäminen liikunnan avulla edesauttaa palautumista synnytyksestä. Jokaisella on omat rajansa mahan kanssa, mutta pienikin kävely auttaa. Puhuttiin vähän kuntosaliharjoittelusta, kävelyistä, koiran lenkityksistä... Tähän liittyen käytiin myös nostotekniikoita läpi; miten painavaa laatikkoa nostetaan, mutta yhtälailla myös lasta, joka vaikka makaa lattialla.
• Selkävaivat: Selkävaivoihin (SI-nivelen löystyminen muun muassa) saa terveyskeskuksesta hakea lainaksi tukivöitä. Itse ajattelin, että jos liitoskipuilut pahenevat niin käyn kysymässä tuota vyötä.
• Rentoutuminen: Synnytystä ei kai saisi liiaksi jännittää, jotta osaisi rentouttaa kehonsa. Näin vauvakin tulisi mukavammin ulos kun äiti pystyisi rentoutuneessa tilassa tekemään ponnistamiset ym. 

Parituntisen käynnin loppuun vielä kuunneltiin noin puolen tunnin cd rentoutumisesta. Rentoutumisen aikana myös synnytettiin. Aikas sukkelaan tuntui tämä synnytys menevän! Cd:lla ohjattiin muutamia hengitysharjoituksia supisteluihin ja ponnistamiseen. Jotenkin nämä silti menivät minulta ohi korvien kun istuin epämukavassa asennossa. Olisi pitänyt saada niskan taakse tukea, tai vaikka mennä kyljelleen makaamaan, mutta minkäs teet kun aluksi sovittiin, että kuunnellaan cd istuen. Jälkiviisaus olisi kova sana tässä. Joka tapauksessa kuulimme cd:n kautta hyvän rentoutumisharjoituksen ja hetkittäin tunsin oloni jopa levolliseksi.

Me äidit siis oltiin fysioterapiassa ja rentoutumassa, ja sillä välin miehet pitivät omaa isä-ryhmää. Miehet käyttivät koko kaksituntisen hyödykseen ja huoneesta kuului ainakin loppuajasta kunnon naurunremakkaa. Äidit pääsivät vähän aiemmin jo pois, joten kerrankin miehiä sai odotella. Ei silti tohdittu häiritä isiä - hyvä vaan, että välillä puhuvatkin eivätkä istu tuppisuuna kotona! No, yritin vähän kysellä mitä isien kesken oli puhuttu, mutta eipä sieltä montaa asiaa herunut. Ilmeisesti joku "What happens in Las Vegas, stays in Las Vegas" -tyyppinen miesten kerho, eikä niistä puhuta. Hauskaa sinänsä. Sen verran sain tiristettyä irti, että siellä oli yksi jos toinenkin valittanut seksielämän hiipumisesta. Jotenkin en ole yllättynyt, että tämä puheenaihe on ollut esillä! Miehet <3

Jatkoa perhevalmennuksen viimeisestä osasta vielä tulossa!

Nyt talvisesta lumimaisemasta nautiskellen viikonloppuun... 

10 viikkoa jäljellä!

Hui! Viikkoja on jäljellä enää 10. Kyllä se vain konkreettisemmaksi muuttuu päivä päivältä tälle anti-mamallekin! Hassua, että vauvan tuloa odottaa jo innolla, mutta toisaalta ihmettelen vieläkin, että olen edes raskaana :D Alkuviikot 5-20 menivät niiiin hitaasti ja laskettiin, että koska tulee seuraava täysi viikko täyteen. Mutta sitten rakenneultran jälkeen viikot ovat menneet kuin hujauksessa! Möhömaha on kasvanut, mutta kuulemma (lähinnä toiset äidit sanoneet) se on vieläkin tosi pieni. Noh, eiköhän se tyyppi siellä ala pulskistumaan kun alkaa rasvakerrosta kertymään näillä viikoilla.

Tähän mennessähän olen aika mukavasti välttynyt pahemmilta vaivoilta ja kivuilta. Yksittäisiä poissaoloja on väkisin tullut liitoskipujen ja mahan kovettumisten takia, mutta onneksi on ollut mahdollisuus ottaa niinä hetkinä rauhallisesti ja kivut ovat menneet suhteellisen nopeasti ohi. Mutta nyt on tullut uutta pientä vaivaa: närästys, jalkojen puutuminen ja alkuviikosta meinasin pyörtyä. Tuota pyörtymistunnetta pelästyin aika paljon. Olin syönyt aamupalan noin klo 6.30 ja hetken töissä oltuani olin lähdössä aamukahville, noin klo 8.30 aikaan. Työpisteelläni tuli pahoinvointia ja ajattelin, että käyn vessassa oksentamassa. Kuitenkin vessaan päästyä en halunnutkaan oksentaa ja tajusin tuntevani kylmä hikisyyttä ja paha olo jatkui. Kroppakin oli aika veltto. Pääsin toisen työntekijän valvoessa itse kävelemään lähimmälle sohvalle ja nostin jalat ylös. Olo helpottui muutamassa minuutissa. Pieni heikotus vaivasi jonkun aikaa, mutta sain kahvitauolla syötyä ja otin vähän rauhallisemmin. Silti pelästyin aika paljon, kun mielestäni en ollut tehnyt mitään rasittavaa aamun aikana, olin syönyt pari tuntia aiemmin eikä ollut vielä nälkä. Verensokeriarvot ovat olleet aina ihan hyvät. Soitin neuvolaan ja sain ajan seuraavalle päivälle. Siellä sitten katsottiin hemoglobiini (114 - eli ok) ja verenpaineet. Mittariin tuli lukemat 97/65. Ei ihme, että on vähän ollut huimausongelmaa. Ei minulla ole koskaan korkeita arvoja ollutkaan, mutta nyt mennään vielä matalammalla. Ongelma vain on, että matalaan verenpaineeseen ei ole mitään selkeää "parantamis"keinoa. Pitäisi syödä ja juoda hyvin, nostella jalkoja ylös useammin (toimistohiirellä se vähän unohtuu), eikä saisi pitkiä aikoja istua vain paikallaan.

Nyt kaikki on ollut ihan ok, mutta silti jäi sellainen pieni pelko, että mitä jos ihan yhtäkkiä kotimatkalla paineet laskee ja pökerryn kadulle. Täytyy luottaa siihen, että kadulla kulkee sitten muitakin ihmisiä ja saa apuja heiltä!

Pelonsekaisin tuntein viimeistä raskauskolmatta eteenpäin!

Rv30+0

Sitoutuminen

Lyhyt ja ytimekäs otsikko pitää sisällään paljon. Se on valtavan iso sana, joka on monessa asiassa mukana. Eilen siitä puhuttiin työpaikan kahvipyödässä, mutta aiheeseen olen törmännyt monesti muuallakin. Sitoutuminen - parisuhteeseen, lapseen, työhön, seuratyöhön, ystäviin... Nämä ovat ehkä päällimäisenä omassa mielessä.

Annan pari esimerkkiä, joita elämässä on tullut vastaan, ympäripyöreästi yksityiskohtiin menemättä ;) :

1) Tiimin eräs työntekijä sai tunnustusta 40-vuotisesta työurastaan; kultainen kunniamerkki. Ansio- ja kunniamerkit myönnetään pitkäaikaisesta ansiokkaasta toiminnasta kunnallisella, maakunnallisella tai valtakunnallisella saralla. Työntekijä on pian jäämässä eläkkeelle ja ollut saman työnantajan palveluksessa huimat 40 vuotta. Ihana, pirteä, ystävällinen henkilö. Hän ei ole leipääntynyt työhönsä - tai ei tuo sitä ainakaan ilmi. Hän on myös aktiivisesti mukana muussa paikallisessa toiminnassa eri yhteisöissä.

2) Työhyvinvoinnin edistämiseksi tai hengen kohottamiseksi järjestetään teatterireissu. Lipuissa saattaa olla omavastuuosuus. Kyytejä varten tarvitsee tiedon henkilömäärästä. Sitovat ilmoittautumiset pitäisi tehdä tiettyyn päivään mennessä. Noh, ilmoittautumisia tulee mukavasti deadlineen mennessä, järjestäjä hoitaa liput, kyydit ym. Sitten päivää ennen reissua tulee soittoja: "En voikaan lähteä kun on siivousurakka tehtävänä/tulee vieraita/joku-muu-turha-selitys, eihän minun tarvitse mitään maksaa". HALOO! Se oli S-I-T-O-V-A ilmoittautuminen, tottakai pitää maksaa oma osuus, jos siten on alunperin ohjeissa sanottu.

3) Pariskunta on tavalla tai toisella ajatunut mykkäkouluun ja kriisiin. Asiat eivät tunnu ratkeavan ajan kanssa, eikä välttämättä osata puhua asioita halki. Toisesta tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Ratkaisu: muutto erilleen, avioero ja problem solved. (Ei ihmissuhteet ole näin mustavalkoisia, mutta välillä tuntuu, ettei nähdä myös sen toisen hyvinvoinnin eteen vaivaa...)

Ihailen tämän työntekijän sitoutumista tekemissään toimissa. Tällä hetkellä eläkeiän kynnyksillä olevat työntekijät ovat tehneet pitkän uran saman työnantajan leivissä, mutta samaa ei välttämättä voi enää sanoa n. 10 vuotta nuoremmista. Jo joitakin vuosia sitten tuli työpaikanvaihtamisbuumi: "Tee sitä työtä mitä haluat!" ja sitten Maija Meikäläinen kertoo kuinka vaihtoi lääkäristä kokiksi. Tokihan tämä varmasti lisää työmotivaatiota ja -tehokkuutta. Myös liitot pääsevät siten vähemmällä kun ei enää olla edes 10 tai 20 vuotta samassa työpaikassa eikä tarvitse myöntää enää kunniamerkkejä. (No, oikeasti tuosta 20 vuodestakin taitaa saada jonkun ansiomerkin - sivuseikka.) Omalla kohdallani en osaa sanoa tulenko olemaan samassa työpaikassa edes tuota 10 vuotta. Olen ehkä kasvanut ja oppinut tähän yhteiskuntaan, jossa tulevaisuus on aina vähän epävarmaa, eikä edes pysty luottamaan oman työnsä jatkumiseen. Toisen ammatin opiskeleminen taitaa myös olla nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Opettaako yhteiskunta sitoutumattomuuteen?

Sitten tämän toinen puoli... Vanhemmat eivät sitoudu toisiinsa, järjestettyihin tapahtumiin tai lapsensa harrastuksiin. Onko se sitten helpompaa vain ottaa ja lähteä puolison luota kuin käydä kriisit läpi yhdessä ja myönnytyksiä tehden? Ja sitten jos parilla on lapsia, niin miten siinä tapauksessa toimia eron tullessa puheenaiheeksi... Harrastukset ovat lapselle hyväksi, mutta jotkut voisivat välillä miettiä, meneekö lapsi harrastukseen oman vai vanhemman kiinnostuksen vuoksi. Onko oikein laittaa 3-4 -vuotias lapsi satujumppaan, jotta saa itse omaa aikaa? Vai pitäisikö ihan pieniä lapsia vielä leikittää kotona ja viedä puistoon käpylehmiä tekemään?

Ja sitten tuo kategoria "järjestetyt tapahtumat, joihin olet tehnyt sitovan ilmoittautumisen". Hitto, katso kalenteria jo etukäteen voitko ilmoittautua ja järjestä muut menon sen mukaan (sairastumiset tms. ovat asia erikseen!). Voisi myös ottaa huomioon sen henkilön, joka asioita on järjestellyt, että yhdestä peruuttamisesta saattaa olla iso vaiva. Bussia tilatessa järjestäjä miettii, että jos yksi olisi jäänyt tulematta niin oltaisiin mahduttu pienempään bussiin, mutta tilaa ilmoittautumisten perusteella kuitenkin isomman auton. Sitten tulee se peruutus -> ilmoitus bussiyrittäjälle -> "ai, pienempää bussia ei ole vapaana" -> reissu tehtiin isommalla JA KALLIIMMALLA autolla -> taas maksettin ylimääräistä ryhmän kassavaroista.

Oma tunnustus:
En ole tarpeeksi sitoutunut ystäviini. Tai kummityttööni. Varsinkin näin kilpailukautena kun yrittää sitoutua siihen seuratyöhön niin se on toiselta asialta pois. Tunnen omantunnontuskia kun en ole hetkeen soitellut ystävilleni - en edes ole laittanut viestiä mitä kuuluu. On älypuhelimet, facebookit, twitterit, instat ja muut, mutta yhtä vaivaista viestiä ei saa lähetettyä. Miten se onkin niin vaikeaa? Tässä asiassa olen petrannut vuoden takaisesta, mutta nähtävästi tämä ei vielä tyydytä, sillä asia pyörii välillä mielessä. Pitäisi saada asiat tasapainoon. Sitoutunut moneen, mutta jokaista asiaa tasapuolisesti halliten.

En vielä uskalla edes ajatella miten se tuleva pieni rääpäle vaikuttaa omaan ajan käyttöön tulevana keväänä. Pieni ihmisen alku, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan, on siinä vierellä joka hetki. Se tarvitsee syöttäjää, pesijää, pukijaa - oli se sitten kumpi vanhemmista tahansa, äiti tai isä. Siihen on vanhemman sitouduttava 24 tuntia vuorokaudessa. Tai onpahan tätäkin vastuunottoa joku paennut...

Jokaisen oma valinta. Mutta aina voisi miettiä myös sitä toista osapuolta, miten oma käyttäytyminen vaikuttaa häneen...

Ps. En ole itsekään näissä asioissa puti-puhdas pulmunen. Älkää ottako nokkiinne, tässä vain ajattelun aihetta itse kullekin. <3