Rv 31+4. Vajaat kaksi kuukautta jäljellä laskettuun aikaan!
Kaksi viikkoa sitten käytiin viimeisessä perhevalmennuksessa (joo, vähän jälkijunassa raporttia...). Tällä kertaa aiheena imetys ja vauvan hoito. Olin jo ennen tätä käyntiä lueskellut paljon imettämisestä ja sen tärkeyttä toitotettiin joka opuksessa. Vaikkapa terveyskirjaston sivuilta voi lukea imetyksen hyödyistä: "Imetys kannattaa". Alkoi vähän ahdistamaan.. Voin valottaa hieman minkä takia.
Minulle on tehty rintojen pienennysleikkaus 3,5v sitten. Jo lukiossa kuppikoko huiteli 70H tienoilla, eikä se sieltä ainakaan pienentynyt. Kuten rinnanympärysmitasta voi päätellä, en ollut, enkä ole vieläkään mikään isokokoinen. Leikkauspäätöstä pohdin pidemmän aikaa ja leikkausjonossa kesti puolisen vuotta, joten pienennysoperaatio on ollut pitkällinen prosessi. Toipuminen otti aikansa ja edelleen seuraan arpien vaalenemista. Jouduin siis jo leikkauspäätöstä tehdessä miettimään haluaisinko saada tulevaisuudessa lapsia ja myös piti tiedostaa leikkauksen riskit, mm. imetyksen epäonnistuminen. Leikkaustapoja ilmeisesti on useanlaisia, mutta koska olin nuori, lapseton nainen niin leikkaus tehtiin rintakudosta säästäen, jotta mahdollisuus imettämiseen säilyisi. Leikkaus meni hyvin, operaatioon ja lopputulokseen olen tyytyväinen, mutta tässä imettämisen kynnyksellä sitä alkaa pohtimaan vielä enemmän. Entä jos se ei onnistukaan? Mistä tietää antaa vauvalle korviketta? Eihän siitä korvikkeesta saa äidinmaidon hyötyjä? Olenko huono äiti muiden silmissä, jos en imetä? (Tuota viimeistä ajatusta en edes suostu viemään mielessäni eteenpäin. Oma äitinikin on meidän sisarusparven pullolla kasvattanut, kun omaa maitoa vain ei ole tullut. Ja hyvin olemme kasvaneet, ja hyvä äiti hän on silti ollut. Ehkä tämä brutaali nettikeskustelumaailma vain tekee korvikeruokinnasta ikävän ja tuomittavan.)
No perhevalmennuksessa otin esille (ylihuolehtivana ja stressaavana ensisynnyttäjänä) tämän imetykseen suhtautumiseni ja kysyin, että missä vaiheessa sen huomaa tuleeko maitoa vai ei ja koska vauvalle sitten annetaan korviketta. Mutta sain tth:lta rauhoittavan vastauksen, että kyllä siellä synnytysosastolla osataan vauvat hoitaa niin, ettei niiden tarvitse nähdä nälkää. Imetys käydään siellä vielä kädestä pitäen läpi, joten tässä vaiheessa ei ole mitään syytä huoleen. "Muttakun..." protestoin päässäni, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Tässä vaiheessa on hyvä tietää etukäteen millaisia vaihtoehtoja on, mutta jätettäköön imetyksen miettiminen synnytyksen jälkeiseen hetkeen.
Tapaamisessa tth esitteli rintakumeja ja maidonkerääjiä, puhui rintapumpuista, imetystyynyistä ja muista tarvikkeista. Isätkin pääsivät vääntelemään rintakumeja, jotta tietävät kauppareissuillaan tuoda oikeita tavaroita. Myös tutit ja tuttipullot keskusteltiin läpi ja oli hauska huomata, että tuttipullojen sterilointi ei ollutkaan isille mikään itsestään selvä juttu!
Vauvan hoidosta käytiin itse kullakin päällimäisenä mielessä olleita asioita läpi; miten vauvaa nostetaan, montako kertaa vaippaa joutuu vaihtamaan päivän aikana, syöttäminen ja röyhtäyttäminen ym. Lisäksi valmennuksessa oli vierailemassa tuore perhe; äiti, isä ja parin kuukauden ikäinen vauva. He kertoivat omista kokemuksistaan ja heiltä sai kysellä mieltä askarruttavia asioita. Tämän perheen vierailu on ehdoton suosikkini koko perhevalmennuksen ajalta. Siinä konkreettisesti näki ja kuuli mitä se vauva-arki oli vauvan syntymän jälkeen ollut. Meillä kun tosiaan ihan lähipiirissä ei ole vauvaperhettä. Tai lähipiirissä joo, mutta ei niin, että sitä olisi nähnyt viikoittain - tai edes kuukausittain.
Kolme neljästä perhevalmennustapaamisesta käyneenä suosittelen lämpimästi muillekin ensisynnyttäjille niihin menemistä. Ja ennen kaikkea suun avaamista siellä, jotta ryhmässä saadaan hyvää keskustelua aikaiseksi. Meidän ryhmässä keskustelua oli paljonkin, kaksituntinen ei olisi aina riittänyt! Kiitos ryhmäläisille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti