Sitoutuminen

Lyhyt ja ytimekäs otsikko pitää sisällään paljon. Se on valtavan iso sana, joka on monessa asiassa mukana. Eilen siitä puhuttiin työpaikan kahvipyödässä, mutta aiheeseen olen törmännyt monesti muuallakin. Sitoutuminen - parisuhteeseen, lapseen, työhön, seuratyöhön, ystäviin... Nämä ovat ehkä päällimäisenä omassa mielessä.

Annan pari esimerkkiä, joita elämässä on tullut vastaan, ympäripyöreästi yksityiskohtiin menemättä ;) :

1) Tiimin eräs työntekijä sai tunnustusta 40-vuotisesta työurastaan; kultainen kunniamerkki. Ansio- ja kunniamerkit myönnetään pitkäaikaisesta ansiokkaasta toiminnasta kunnallisella, maakunnallisella tai valtakunnallisella saralla. Työntekijä on pian jäämässä eläkkeelle ja ollut saman työnantajan palveluksessa huimat 40 vuotta. Ihana, pirteä, ystävällinen henkilö. Hän ei ole leipääntynyt työhönsä - tai ei tuo sitä ainakaan ilmi. Hän on myös aktiivisesti mukana muussa paikallisessa toiminnassa eri yhteisöissä.

2) Työhyvinvoinnin edistämiseksi tai hengen kohottamiseksi järjestetään teatterireissu. Lipuissa saattaa olla omavastuuosuus. Kyytejä varten tarvitsee tiedon henkilömäärästä. Sitovat ilmoittautumiset pitäisi tehdä tiettyyn päivään mennessä. Noh, ilmoittautumisia tulee mukavasti deadlineen mennessä, järjestäjä hoitaa liput, kyydit ym. Sitten päivää ennen reissua tulee soittoja: "En voikaan lähteä kun on siivousurakka tehtävänä/tulee vieraita/joku-muu-turha-selitys, eihän minun tarvitse mitään maksaa". HALOO! Se oli S-I-T-O-V-A ilmoittautuminen, tottakai pitää maksaa oma osuus, jos siten on alunperin ohjeissa sanottu.

3) Pariskunta on tavalla tai toisella ajatunut mykkäkouluun ja kriisiin. Asiat eivät tunnu ratkeavan ajan kanssa, eikä välttämättä osata puhua asioita halki. Toisesta tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Ratkaisu: muutto erilleen, avioero ja problem solved. (Ei ihmissuhteet ole näin mustavalkoisia, mutta välillä tuntuu, ettei nähdä myös sen toisen hyvinvoinnin eteen vaivaa...)

Ihailen tämän työntekijän sitoutumista tekemissään toimissa. Tällä hetkellä eläkeiän kynnyksillä olevat työntekijät ovat tehneet pitkän uran saman työnantajan leivissä, mutta samaa ei välttämättä voi enää sanoa n. 10 vuotta nuoremmista. Jo joitakin vuosia sitten tuli työpaikanvaihtamisbuumi: "Tee sitä työtä mitä haluat!" ja sitten Maija Meikäläinen kertoo kuinka vaihtoi lääkäristä kokiksi. Tokihan tämä varmasti lisää työmotivaatiota ja -tehokkuutta. Myös liitot pääsevät siten vähemmällä kun ei enää olla edes 10 tai 20 vuotta samassa työpaikassa eikä tarvitse myöntää enää kunniamerkkejä. (No, oikeasti tuosta 20 vuodestakin taitaa saada jonkun ansiomerkin - sivuseikka.) Omalla kohdallani en osaa sanoa tulenko olemaan samassa työpaikassa edes tuota 10 vuotta. Olen ehkä kasvanut ja oppinut tähän yhteiskuntaan, jossa tulevaisuus on aina vähän epävarmaa, eikä edes pysty luottamaan oman työnsä jatkumiseen. Toisen ammatin opiskeleminen taitaa myös olla nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Opettaako yhteiskunta sitoutumattomuuteen?

Sitten tämän toinen puoli... Vanhemmat eivät sitoudu toisiinsa, järjestettyihin tapahtumiin tai lapsensa harrastuksiin. Onko se sitten helpompaa vain ottaa ja lähteä puolison luota kuin käydä kriisit läpi yhdessä ja myönnytyksiä tehden? Ja sitten jos parilla on lapsia, niin miten siinä tapauksessa toimia eron tullessa puheenaiheeksi... Harrastukset ovat lapselle hyväksi, mutta jotkut voisivat välillä miettiä, meneekö lapsi harrastukseen oman vai vanhemman kiinnostuksen vuoksi. Onko oikein laittaa 3-4 -vuotias lapsi satujumppaan, jotta saa itse omaa aikaa? Vai pitäisikö ihan pieniä lapsia vielä leikittää kotona ja viedä puistoon käpylehmiä tekemään?

Ja sitten tuo kategoria "järjestetyt tapahtumat, joihin olet tehnyt sitovan ilmoittautumisen". Hitto, katso kalenteria jo etukäteen voitko ilmoittautua ja järjestä muut menon sen mukaan (sairastumiset tms. ovat asia erikseen!). Voisi myös ottaa huomioon sen henkilön, joka asioita on järjestellyt, että yhdestä peruuttamisesta saattaa olla iso vaiva. Bussia tilatessa järjestäjä miettii, että jos yksi olisi jäänyt tulematta niin oltaisiin mahduttu pienempään bussiin, mutta tilaa ilmoittautumisten perusteella kuitenkin isomman auton. Sitten tulee se peruutus -> ilmoitus bussiyrittäjälle -> "ai, pienempää bussia ei ole vapaana" -> reissu tehtiin isommalla JA KALLIIMMALLA autolla -> taas maksettin ylimääräistä ryhmän kassavaroista.

Oma tunnustus:
En ole tarpeeksi sitoutunut ystäviini. Tai kummityttööni. Varsinkin näin kilpailukautena kun yrittää sitoutua siihen seuratyöhön niin se on toiselta asialta pois. Tunnen omantunnontuskia kun en ole hetkeen soitellut ystävilleni - en edes ole laittanut viestiä mitä kuuluu. On älypuhelimet, facebookit, twitterit, instat ja muut, mutta yhtä vaivaista viestiä ei saa lähetettyä. Miten se onkin niin vaikeaa? Tässä asiassa olen petrannut vuoden takaisesta, mutta nähtävästi tämä ei vielä tyydytä, sillä asia pyörii välillä mielessä. Pitäisi saada asiat tasapainoon. Sitoutunut moneen, mutta jokaista asiaa tasapuolisesti halliten.

En vielä uskalla edes ajatella miten se tuleva pieni rääpäle vaikuttaa omaan ajan käyttöön tulevana keväänä. Pieni ihmisen alku, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan, on siinä vierellä joka hetki. Se tarvitsee syöttäjää, pesijää, pukijaa - oli se sitten kumpi vanhemmista tahansa, äiti tai isä. Siihen on vanhemman sitouduttava 24 tuntia vuorokaudessa. Tai onpahan tätäkin vastuunottoa joku paennut...

Jokaisen oma valinta. Mutta aina voisi miettiä myös sitä toista osapuolta, miten oma käyttäytyminen vaikuttaa häneen...

Ps. En ole itsekään näissä asioissa puti-puhdas pulmunen. Älkää ottako nokkiinne, tässä vain ajattelun aihetta itse kullekin. <3