Viikonloppu Himoksella

Kyseinen Himos-viikonloppu oli jo pari viikkoa sitten, mutta haluanpa jakaa se kuitenkin.

Ei ehkä vielä kunnon ruskaa mutta ihanan syksyisiä värejä kuitenkin. Mieli rauhoittuu!

Viikonlopun tarkoituksena oli juhlistaa isäni 50-vuotissyntymäpäivää, mutta mieheni kanssa otimme tämän viikonlopun loman kannalta ja otimme myös töistä pari lomapäivää. Näin saimme viikonlopusta tooosi pitkän. Ei tarvinnut ajatella töitä, kakkostöitä, voimistelua tai kotihommia - sai vain mennä ilman aikatauluja. Rentouttavaa ja virkistävää! Ainoa kelloon sidottu toiminta oli pöytävaraus aivan Himoksen rinteiden lähellä sijaitsevaan Ravintola Patapirttiin. Pääsi siis lauantai-iltana vielä valmiiseen pöytään, aijje!

Perjantaina pääsimme mökkiin vasta klo 18, joten sitä ennen poikkesimme Tampereella vähän shoppailemassa ja Jämsästä napattiin vielä evästykset mukaan. Perjantai-illan ohjelmassa oli tortillaherkuttelua, Vain Elämää -ohjelman katsomista, saunomista, synttäriolympialaisten suunnittelua ja taisipa nuo muut maistella alkoholipitoisia juomiakin. Minä oli varautunut jälleen Coca-Colaan! (Ei varmaan ole sekään paras juoma raskauden aikana, mutta kohtuuden rajoissa ei kofeiinin määräkään ylity.) Loppuillasta pelasimme vielä Scrabblea, ja sotahan niistä hyväksyttävistä sanoista saatiin aikaiseksi. Perhesopu silti saatiin säilymään ;)

Olympialaiset: Sienien tunnistamista. Mun tulos 8/13!

Lauantaiaamupäivästä oli olympialaislajina sienien tunnistustesti. Pöydälle laitettiin kuvia erilaisista sienistä ja meille annettiin lapulla vaihdoehdot. Kuvia oli 13, joista osasin tunnistaa jopa kahdeksan. Sillä ei ihan päässyt voittoon, sillä veljeni tyttöystävä sai yhdeksän pistettä ja voitti tämän lajin. Mutta yllättävän hyvin oli sienet hallussa. Huom. kärpässieni ei ollut näillä listoilla!

Jälkipyykki kilpailuista ja sienikirjan lukemista.

Kynttilät taisivat palaa aina kun pöydän ääressä istuttiin. 

Tämä kuva on päiväsaikaan otettu, mutta kivasti silti tulee tunnelmaa.

Lauantaiksi äiti ja isä olivat myös suunnitelleet Himoksen rinteiden huipulle kävelemistä. Jos nyt en ihan ollut hukassa kartalla niin kiipesimme ensin ylös Länsirinteiden kaikista reunimmaista rinnettä, joka on siis ilmeisesti vielä työn alla talvikautta ajatellen. Sieltä sitten jotakin tie-metsäpolku-metsä -yhdistelmää pitkin toiselle länsirinteelle, jossa oli makkaranpaistopaikka. Mutta huhhuh! Eipä ole tällaista mäkitreeniä tullut tehtyä ja vielä mahatyypin kanssa. Otettiin sykemittarit miehen kanssa mukaan ja oli hauska seurata ylös noustessa kuinka sykkeet kohoaa. Taisin päästä johonkin 182x/min paikkeille parhaimmillaan. Toki pysähtelimme ylämäessä, ettei tarvinnut aivan oksennus kurkussa taapertaa.

Lumikki sadeviitta päällä valloittamassa Himoksen huippuja.

Näkymät Länsirinteen huipulta. 

(Pahoittelen valokuvaajan ammattitaidottomuutta.)

Makkaranpaistopaikkaan kun päästiin niin oli vuorossa seuraava olympialaislaji: langan polttaminen nuotion avulla. Äiti ja isä asettelivat langan johonkin kehikkoon vajaan puolen metrin korkeuteen ja lanka piti saada poikki rakentamalla nuotio. Jokaisella oli oma taktiikkansa ja iskän mallia seuraten hain ison puupöllin ensin korokkeeksi ja siihen sitten aloin rakentamaan pienistä puista ja oksista nuotiota. Haasteelliseksi tämän lajin teki syksyisen kostea ilma, eikä pikkupuut tai kaarnat oikein tahtoneet syttyä. Savua niistä kyllä tuli. Minä jäin tässä kisassa muistaakseni toiseksi viimeiseksi, mutta pääasiahan oli hauskanpito!

Raikkaassa syyssäässä matka jatkui alas huipulta. Tällä kertaa mentiin "suorinta" reittiä, tuli eteen mitä tuli! Mentiin siis pusikoiden, metsäpätkien, mökkialueiden ym. haasteita asettavan maaston läpi. Kyllä sai olla varovainen liukkaiden kivien ja oksien kanssa! Kaiken kaikkiaan pikku rinnelenkkimme taisi kestää rapiat kolme tuntia, joten mökille päästyä lämmitettiin sauna.

Uuno oli mukana myös! Tässä Uunostos makaa mökin terassilla.

Illalla oli sitten se pöytävaraus Patapirttiin. Syötiin alkusalaattia ja pataruokaa naudan sisäfileistä ja vihanneksista sekä kermaperunoista. Jälkiruuaksi otin jäätelöä suklaakastikkeella. Oli hyvää! Ennen ruokaa meinasin saada kiukkukohtauksen kun oli niin nälkä, mutta taas tuli todettua, että hyvä ruoka - parempi mieli! Illallisen aikana annettiin isälle lahja ja kortti, johon oli kerätty vanhoja valokuvia. Tätä korttia naureskeltiin pöydän ääressä pitkään. Voi, oli meillä hauskaa!

Patapirtin illallispöydässä. 

Alkoholittomana otin tilan tekemään omenamehua, joka oli vallan hyvää! Nam!

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisen kirpakkana. Suoraan sängystä menin terassille nappaamaan kuvia utuisesta maisemasta. Joskus vielä oikeasti opettelen käyttämään järjestelmäkameraani!

Good morning sunshine!

Pihlajanmarjoja.

Ennen  kuin muu seurue lähti ajelemaan kotiin päin niin kävimme vähän ulkoilemassa Himoksen golf-kentän tuntumassa. Kirpsakassa säässä ne golffaajatkin jaksavat kentällä pyöriä.

Näihin aamuisen utuisiin ja aurinkoisiin tunnelmiin...

Raporttia sokerirasituskokeesta

Ei se niin paha ollut! Liikaa peloteltiin ja menin hömpötykseen mukaan.

Aamulla klo 7.40 oli labraan aika, ja ohjeena oli olla paastolla 10-12h ennen näytteenottoa. Minä sitten kiltisti lopetin syömisen eilen illalla klo 19 aikoihin, jotta varmasti tällä kertaa paastoarvo saadaan oikein. (Sen yhden kerran kun minulta paastoverensokeri otettiin tässä raskauden aikana niin se oli 0.1 viitearvon yläpuolella, ja minua tentattiin olinko oikeasti ollut paastolla.) Normaalisti illalla syön vielä pienen välipalan ennen nukkumaan menoa, koska yöllä on ollut monesti nälkä - onneksi ei sentään nälästä johtuvaa pahoinvointia! Noh, joka tapauksessa pieni nälkähän siinä ilmoitti olemassa olostaan, mutta nälkä meni ohi, eikä se ollut häiritsevää. Aamullakin olo oli ihmeen hyvä - ei nälän tunnetta. Näin silti painajaisia, että tein ruokaa ja söin, sitten puolessa välissä ruokailua hirveä morkkis kun muistin rasituskokeen. Miten aina saan nämä asiat uniin!?

Ennen sokerirasituskoetta ei saisi kovin rasittaa kroppaa, joten siinä sitten hissukseen pyöräilin terveyskeskukselle. Oikeastaan tällä hetkellä ei edes lujaa poljeta tuon mahan kanssa. Housut painaa alavatsalle ja tiukemmissa ylämäissä kun ei saa keskikropasta tukea polkemiseen niin vauhti väkisin hiljentyy. Terveyskeskuksella olin ajoissa, joten meikkasin siellä vessassa ja menin odottelemaan vuoroani. 

Sitten sinne verikokeeseen. Paastoarvo ensin, juomat huiviin ja odottelemaan seuraavaa verikoetta. Iisi homma! Lähes. Verikokeen ottaminen ei vain tunnu kivalta, neula pistää ja pakko katsoa seinille. Onneksi vain yksi putki verta! Sitten labratäti antaa sokeriliuoksen jääkaapista. Pikku törppö, varmaan maistuu sitäkin pahemmalta, ajattelin. 

Tällainen oli meidän labrassa sokerijuomana. (Mediq)

Ei tuo nyt niin pahaa ollutkaan kun ensimmäiset kulaukset kaatoi kurkkuun. Maistui vähän sitruunalle ja vadelmalle. Makeaahan se oli kuin mikä. Lantraan aina tuoremehutkin, joten aika äklömakeaa tämä oli niihin sekoituksiin verrattuna. 250ml tätä glukoosijuomaa juotiin ja sitten odottelemaan "odotushuoneeseen" seuraavaa neulan pistosta. (Labraan on tehty vast'ikään remonttia ja tällainen odotushuone 3 hlö:lle oli sinne tehtailtu. TV, lehtiä ja muita sokerirasitusasiakkaita seurana - ihan ok!) "Kokeen aikana tulee olla liikkumatta", mutta pyysin lupaa käydä moikkaamassa entisiä työkavereita. Sain luvan, MUTTA piti kävellä tosi tosi hiljaa. Istuskelin sitten entisten työkavereiden kanssa puolisen tuntia ja palasin näytteenottotiloihin. Huomasin, että jossain vaiheessa vähän heitti päästä, mutta vieläkään ei näläntunnetta tai muuten huonoa oloa ollut tullut. Sitten istahdin odotushuoneeseen ja jalkoja alkoi pakottamaan. Nostin ne penkille ja olo vähän helpotti. Yhtä kaikki varmaan: paasto, sokerilitku, raskaus.. - johan alkaa jalkoja särkemään.

Sitten otetiin toinen näyte kun aikaa sokerijuoman juomisesta oli kulunut tunti. Tällä kertaa toisesta käsivarresta. Neula pisti, katselin seinille, teippi pistokohtaan ja taas odottelemaan ja höpöttämään. Nyt olo oli jo hyvä koko tunnin ajan. Ei heittänyt päästä, eikä ollut nälkä.

Kolmas ja viimeinen verikoe otettiin tasan kaksi tuntia sokerilitkun juomisesta ja sitten pääsin lähtemään töihin. Olin pyörällä liikenteessä, ja matkalla on yksi pitkä ylämäki, joten otin omasta mehusta pari huikkaa ja lähdin polkemaan työpaikalle tietäen, että pian saa hyvää ruokaa. Söin töissä mandariinin, jotta saa vähän verensokereita ylös, sekä ruisnappeja, jotka pitäisivät pahimman nälän lounastaukoon asti pois. 

Ja sitten lounaalle paikalliseen opetusravintolaan, Hoviin. Nam! Vihannes-katkarapupata alkusalaatteineen ja amarettokakkuineen ei ollut yhtään huono sokerilitkun maun poistaja!

Muita ohjeita kokeeseen:

-Syö ja juo tavalliseen tapaan edellisenä päivänä

-Ei alkoholia, ei tupakointia (jos polttaa niin lopetus edellisenä iltana)

-Yön aikana voi juoda lasillisen vettä

Ja vinkkejä:

-Ota evästä mukaan näytteenottopaikalle. Mandariini oli aika hyvä!

-Kuuntele kroppaa. Pyydä makuuasentoon, jos tekee huonoa. Jalkojen ylös nostaminenkin voi auttaa.

-Yritän olla oksentamatta, koska silloin koe keskeytyy ja joutuu mahdollisesti tekemään sen jossain vaiheessa uudelleen.

-Älä pelkää sokerilitkun makua liikaa ;)

Tsemppia muillekin sokerirasituskokeisiin!

Ps. viimeinen raskauskolmannes alkaa ihan justiinsa! (jos siis rv27 lähdetään viimeselle kolmannekselle) Hurjaa!

Perhevalmennus: parisuhde ja vanhemmuus

Eilen kirjoittelin vähän pohjustusta illan perhevalmennuskäynnille ja nyt on jälkipyykin vuoro. Ensimmäinen neljästä tapaamisesta oli siis kyseessä ja aiheena otsikon aiheet: parisuhde ja vanhemmuus. Tosin suurin osa kaksituntisesta sessiosta meni vanhemmuudesta puhumiseen ja parisuhde tuli parissa minuutissa loppupuolella.

Aivan aluksi saimme valita terveydenhoitaja-kätilön pöydälle laittamista vauvakuvista yhden (myös isälle oma kuva) joka sitten "analysoitiin" koko ryhmälle. Mitä mielikuvia tai tuntemuksia kuva herättää? Mitä kuvassa näkee? Itse otin pöydältä kuta kuinkin tämän näköisen vauvakuvan:

(Kuva: Mediuutiset)

Miksi sitten valitsin tällaisen kuvan? Ensimmäisenä kuvasta tuli mieleen vauvan haukotus, ehkä väsymyksestä. Toisaalta mielessä kävi myös, että voisihan tuo vauva olla vähän kärttyinenkin, ehkä sieltä suusta kohtaa tulee itkua ja huutoa.. Kerroin muille, että tämä kuva heijastaa varmaan osittain minuakin, sillä taisin olla vähän väsynyt ja haukotteleva tullessani tapaamiseen. Kuitenkin tästä kuvasta jäi rauhalliset ja levolliset tunteet.

(Kuva: Terveysnetti)

Mieheni, joka oli mukana (ihanaa<3), valitsi yllä olevan kuvan. (Kuulin joidenkin käyvän keskustelua näistä kuvista, että olisi googlehaun kautta löydetty, joten sieltä tämäkin löytyi.) Perusteluina tämän kuvan valintaan miehelläni oli, että vauva näyttää vastaanottavaiselta, omalla tavallaan kommunikoi vanhemman kanssa. Mietin hänen perustelujaan hetken ja tajusin, että eihän mieheni olisi muuta kuvaa voinut valitakaan. Hän on meistä se intellektuellimpi (=älykkö) ja ajattelee varmaan fiksummin. Minä olisin ehkä nähnyt kuvassa vain toljottavan vauvan! :D

Näin meillä kaikilla oli erilaisia mielikuvia kuvien vauvoista ja joillakin jo jotain odotuksia tulevasta vauva-arjesta. Eräällä pariskunnalla on laskettu aika jo 8.11., joten he eivät välttämättä ole enää viimeisellä tapaamiskerralla mukana. He olivat kuitenkin jo aika pitkällä ajatuksissaan vauva-arjesta, verraten minuun. Hauskinta oli, että lähes kaikki odottavat äidit valitsivat kuvakseen sellaisen, jossa vauva nukkuu tai on muuten tuollaisen haukottelevan levollisen näköinen. Terveydenhoitaja vitsailikin, että kaikki äidit taitaa tilata tuollaisen vauva, joka vaan nukkuu ja syö. Todellisuus voikin sitten olla karumpaa!

Vanhemmuusasiaa käytiin läpi esimerkkitapauksin: "4-vuotias kiukuttelee kauppareissuilla, kun ei saa karkkia/leluja. Isoäiti ostaa lapselle herkkuja ja herkutteluhetkiä salataan vanhemmilta. Mitä vanhempien pitäisi tehdä?" Tässä vain yksi tapaus, jokainen pari otti aina yhden tapauksen ja niitä sitten puitiin yhdessä. Meidän pienessä ryhmässä ei ollut paljonkaan mielipide-eroja, mutta hyvää keskustelua silti saatiin joissain asioissa aikaiseksi. Miehen kanssa puhuimme tästä lähtiessä, ettei uskaltanut sanoa mielipidettä kaikkiin asioihin, kun jotkut asiat vain toimivat erilailla eri perheissä. Mutta emme me siellä tuppisuinakaan istuneet.

Yhteenvetona ihan mukava käynti. Vähän oli kaikilla alkukankeutta, mutta jospa se tunnelma siitä ajan mittaan rentoutuisi. Ryhmässä oli siis minun lisäksi neljä muuta odottavaa äitiä, joista kolmella oli puoliso mukana. Yksi tulevista äideistä oli jo ennestään minulle tuttu. Hänen kanssaan juttelin enemmänkin ja kävi ilmi, että hänen laskettu aikansa on vain kaksi päivää ennen minua. Tosin mieheni sanoi, että vaikka lasketut ajat olivat kahden muun äidin kanssa kahden viikon sisällä niin minulla olisi pienin maha. En siis ollut väärässä kun alkujaan niin ajattelinkin. Luulin toisaalta olevani iso, mutta kai mieli tekee tepposia raskausminän pääkoppaan. Painoa muuten tähän mennessä tullut 7,4kg.

Pienen keskustelun kävimme miehen kanssa illalla kotona tämän kerran herättämistä ajatuksista. Mieheni sanoi, että ensimmäisen kerran tuli pieni paniikki vauva-arjesta. Että jos oikeasti pitää yölläkin herätä parin tunnin välein ja aamulla pitäisi lähteä aikaisin töihin. Minähän saan jäädä kotiin, mutta on se varmasti isällekin vaikeaa jos yötään ei saa nukuttua kunnolla. Lyhyt isyysvapaa siihen syntymän alkuun ei varmaan ole huono vaihtoehto? Lisäksi juttelimme taas tavarahankinnoista kun tulimme siihen tulokseen, että muillakin on tässä vaiheessa jo hyvin hankintoja tehty. Päädyimme siihen, että kunhan saadaan työ-/vauvanhuone järjestykseen olemassa olevilla tavaroilla niin sitten alamme haalimaan vasta vauvatarvikkeita. Odotamme siis ainakin pari viikkoa vielä ennenkuin lähdetään vaunushoppailemaan! Mieheni sanoi ennen valmennustapaamista, että hänellä ei taida olla mitään annettavaa sille käynnille, mutta ainakin se herätti kotona meillä keskustelua. Se tässä perhevalmennuksessa kai taitaa olla tarkoituskin!

27. viikon ohjelmaa

Nyt mennään rv 26+4. Tänään alkaa perhevalmennus. Taisin aiemmin mainita perhevalmennuksesta jossain tekstissä, mutta tänään se oikeasti konkretisoituu. Aiheena tällä ensimmäisellä kerralla on tutustuminen muihin odottajiin, sekä parisuhde ja vanhemmuus. Terveydenhoitaja-kätilö pitää tämän kerran.

Tuntuu oudolta mennä jo nyt perhevalmennukseen ja kun tietää, että ensi viikolla aiheena on synnytys, niin hmm.. mullahan olisi laskettuun aikaan vielä reippaat 13 viikkoa! Kyselin neuvolakäynnillä, että millaisia odottajia tähän ryhmään on tulossa niin kuulemma niitä, joilla on la marraskuusta-tammikuuhun. Taidan olla siis pienimahaisimpia tässä ryhmässä. Jännityksellä, mielenkiinnolla ja varmaan vähän myös pelolla odotan illan "istuntoa". Meillähän on vauvalle hommattu tässä vaiheessa vain yksi vaate. Sekin hankinta oli sellainen "voinko mä nyt vähän lutustella näitä vauvavaatteita, pakko ostaa jo jotain!" kun oltiin siskon kanssa shoppailemassa. Ajatusasteella hankintoja on tehty, mutta oikeasti meillä ei ole vielä mitään. Ei yhtikäs mitään. Joten tuleekohan illalla sellainen paniikki, ettei olla yhtään valmistauduttu tähän vauvan tulemiseen. Marraskuisille vauvoille tarvitsee tietysti olla ne tavarat hankittuna jo tähän mennessä (tai ehtiihän niitäkin vielä), mutta eipä se taida omaan aivotoimintaan mahtua, jos hormonit ja paniikkitunteet alkaa jylläämään. Yritän ottaa iisisti! Ja toisaalta, tuskin siellä tavarahankinnoista puhutaan. Se sattuu nyt vain olemaan mun päässä päällimmäisenä. Ja ainiin, saan mieheni perhevalmennukseen mukaan. Hän tuo henkistä turvaa minulle, mutta myös lisäuskoa siihen, etten odota tätä vauvaa yksin. Ulkokuori varmaan välillä antaa ymmärtää, että olen ihan sinut tämän odotuksen kanssa, mutta kyllä siellä pinnan alla epävarmuutta huokuu.

Mutta siis aiheena vanhemmuus. On tästä miehen kanssa puhuttu - ennen raskauttakin. Ensinnä haluaako lapsia, koska ja montako? Koska olisi siihen valmis? Aina asia jäi hautumaan ja joskus taas nousi pintaan. Sitten kerran lähdettiin pohtimaan, että onko koskaan oikeasti valmis. Onko valmis ottamaan talolainaakaan; korothan voi nousta, rakennusmiehille sattua vahinkoja ja kustannukset nousee ja sitä kautta "velkavankeus" pidentyy. Ehkä kyse oli siitä, onko valmis ottamaan 'riskin', että elämä muuttuu ja onko se muutos meidän mielestä hyvää ja toivottavaa. Otimme tämän riskin tulla vanhemmiksi. Uskon, että vanhemmuuteen voi myös kasvaa ja oppia, kun ei ole kovin pieniä taapertajia ollut lähipiirissä, joita olisi pitänyt hoivata. Ihan hyviä vanhempia meistä tulee, luotto on kova. Ja jos mennään kantapään kautta niin mennään sen kautta kuitenkin voittoon - toivottavasti!

Tällä viikolla on myös sokerirasitustesti. Fiilikset sen suhteen on vähän negatiiviset. Kaikenlainen pakonomainen juominen tai lääkkeiden ottaminen on ikävää. Vitamiinitabletit yökkäilen pois, jos ne on liian isoja tai jos se tabletti sattuu liian kauan pyörimään kielen päällä. Se maku - yök! Millä ihmeellä saan makeaa litkua kurkusta alas, tai oikeastaan millä turruttaisin makuhermot, ettei sitä maistaisi? Ja miten sitten se paasto, joka alkaa jo edellisenä iltana. Mulla on kamala nälkä jo ennen nukkumaan menoa, saati sitten, että pitää odottaa seuraavaan aamupäivään. Evästä mukaan! Lupaan silti kiltisti tämän testin tehdä, jotta ei tarvitse uusia litkuja juoda ja uusia arvoja ottaa sekä takia, etten ole viitsinyt paastota.

Muuten mennään jälleen seuratoiminnan parissa loppuviikko, to-la, ja sunnuntaina pääsen suunnittelemaan luottoystävien ja kaasojen kanssa hääjuttuja! Ihanaa <3

Painajaisunia

Voiko painajaisunista syyttää hormoneita?

Edvard Munch - Huuto.

Näillä fiiliksillä on muutamaan aamuun tässä lähiaikoina herätty.

Ihmeellisempiä itku-potku-raivari-nauru-hepuleita en ole saanut tähän raskauden vaiheeseen mennessä, eli hormonit jyllää toistaiseksi vain naamataulu akselilla. (Leukaperät ja kaula ovat räjähtäneet käsiin!) Normaalisti olen itkenyt koskettavaa elokuvaa tai tv-ohjelmaa nyt kuten ennen raskauttakin, oli sitten kuukauden aika ollut mikä tahansa. Mutta nyt on tullut kamalia painajaisia. Osassa niistä raivoan silmittömästi miehelleni mm. repien ja kynsien hänen naamaansa. (Onneksi vain unessa, etten ole oikeasti käynyt kiinni!) Ja unet ovat olleet todentuntuisia. On siinä ollut selittelemistä kun nousen ylös kiukkuisena vaikka illalla mentiin nukkumaan hyvin mielin. Tosin yksi entinen työkaveri sanoi, että jos unessaan tappaa jonkun/jonkin niin se tarkoittaa, että siitä asiasta on päässyt yli. Öö, montakohan kertaa täytyy miehen naamaa vielä raapia ja hakata, ennen kuin asia on loppuun käsitelty tuolla mieleni syövereissä??

Unissa käydään päivän tapahtumia läpi tiedostamattomassa mielentilassa, joten unien näkemistä ei voi oikein hallita. Eri ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista saattaa jäädä omaan päänuppiin jotain mieltä askarruttavaa tai painavaa ja sitten sen näkee unissa ihmeellisillä tavoilla. Olisi mahtava päästä jollekin unien tulkitsijalle. Ja eikös se mene niin, että jos herää kesken unen niin sen muistaa, mutta muuten se häipyy muistista.. Fiksua tekstiä painajaisista löysin Terveyskirjaston sivuilla. Nyt vain puuttuu se psykoterapeutti, joka kääntää unet selkokielelle.

"Stressi, traumaattiset kokemukset tai onnettomuudet, pelottavat elokuvat tai kirjat sekä kuumeinen sairaus voivat aiheuttaa painajaisia. Runsas ruokailu juuri ennen nukahtamista tai alkoholin käyttö voi lisätä painajaisunen näkemistä." (Terveyskirjasto - painajaisunet)

Ehkä heijastan omaa epävarmuuttani unissa. Tottahan tämä ensiraskaus tuo kaikenlaisia tuntemuksia. En ole tyytyväinen kroppaani, josta aiheutuu epävarmuutta miehen vetovoimasta minua kohtaan. Vauvan tarvikelistan kanssa minä ole touhunnut jo pidemmän aikaa, mutta mieheni alkaa vasta nyt heräillä asiaan. Tämä välillisesti aiheuttaa minulle ajatuksia, että hän ei ole yhtälailla mukana tässä odotuksessa, tai villi mielikuva: ei halua tätä! Mielikuvitus, stressi ja ennen meidän parisuhdetta tapahtuneet ns. traumaattiset kokemukset heijastelevat yöuniini. Ärsyttää. Taas tänä aamuna heräsin omaan huutooni. Huudan kohta takaisin noille painajaisille!

Parempia aamuöitä toivoen...