Toissa iltana pitkän päivän jälkeen kotiin päästyäni romahdin eteisen lattialle. Ja aloin itkemään. Pienestä syystä se kyynel vierähti, mutta tuntui, ettei itku lopu ollenkaan. Itkukohtaus. Jes! Nytkö ne surullisen kuuluisat raskaushormonit ottavat vallan?!
Mies ei ollut kotona (tarkennus: itkun syy ei ollut hänessä), mutta vastassa oli aina niin tervetulleeksi toivottava Lumikki-chowimme. Tällä kertaa en vain jaksanut rapsutella Lumppaa niin kuin normaalisti teen, vaan istuin lattialle, seinään nojaten ja hautasin kasvot käsiin. Lumppa jäi viereeni ja toljotti tovin. Sitten se nuuhki jalkojani ja nuoli polveani. Tämä oli kai sen tapa lohduttaa. (Ei, koirat eivät ajattele, ne vain vaistoaa asioita.) Siinä lattialla sitten istuskelin hetken ja koitin saada tolkkua lohduttomalta tuntuville ajatuksille. Sain kuin sainkin itseni ylös ja suorittamaan illan pakolliset askareet. Kiukuttelin loppuillan väsymystäni, mutta suoriuduin kuitenkin suht fiksusti nukkumaan tiuskimatta miehelle.
Olen huomannut, että välillä pinna on aika kireällä ja hermot saattavat mennä pienestäkin, mutta sellaista nyt on saattanut olla ihan normaalin kuukautiskierronkin aikana. En siis kokisi (hyvä se on näin jälkeenpäin sanoa) vielä saaneeni ihan HILLITÖNTÄ itkukohtausta ja raskausraivaria, kuten jotkut kertovat saaneensa. Sitä ihanuutta odotellessa! Varmasti myös mies odottaa niitä innolla!;D
Tässä tekstiä kirjoittaessa tuli välikevennys mieleen:
"Tulevan äidin tuskat" - Feissarimokat
-"Raskaana olevaa ihmistä ei koskaan voi ****ttaa mistään oikeasta syystä, vaan aina syynä on ne hormonit. Koitat sanoa, että ****ttaa tämä asia, niin tulee sellainen lempeä aivovammaiselle osotettu katse, taputus vatsalle ja "Voi noita hormoneja". No ***** niitäpä niitä."
Vieläkin naurattaa tämä vaikka olen lukenut sen useasti. Olen huono sanomaan mitä kaikkea raskauden aikana tapahtuu, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että pienet totuuden jyvät tuon tekstin takana tekevät siitä niiiin hauskan!
Ja vakavoidutaan... Syy itkuun löytyy aiemmin tältä viikolta. Minulla on tapana järkeistää asioita ja odotella, että "kyllä asiat järjestyy". Ja sitten kun huomaan, ettei ne nyt niin vain järjestykään niin iskee lamaannus. Mm. aiemmin kirjoittamani jumppapalaveri ei sitten mennytkään ihan niin kuin toivoin. Ensi kaudesta olisi tulossa rankka. Yritän tätä vielä sulatella ja keksiä, miten saamme jumpat pyörimään. Tällä hetkellä olo on vähän toivoton. "Kyllä se siitä" sanoo ääni takaraivossa. "Ja paskat! Saa ihmeitä tapahtua, että voin hyvällä omalla tunnolla jäädä joulukuusta äitiyslomalle." Ja ääni takaraivossa hiljenee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti